Paljon melua, vaan ei tyhjästä

Paluu Pekingiin sujui valkeissa merkeissä. Valtio oli päättänyt auttaa säiden haltijaa katkaisemaan 108 päivää jatkuneen sateettoman kauden. Lunta oli sen verran, että mainita saattoi, mutta se kivasti toi talven tuntua tähänkin kaupunkiin. Ja teki samalla paluusta vähän vielä karumman. Juuri kun keho tottui olemaan hikoilematta ilta- ja yömyöhään (sillä lämpötila ei tainnut reissulla juuri alle 25 laskea missään vaiheessa), alkoi karu paluu pakkasiin. Tuntui kovin ristiriitaiselta tuntea ihollaan vielä viimeiset auringonpolttamat jäljet ja samalla pukea paksusti päälleen. Näinhän se Suomessakin talviaikaan menee, mutta ristiriitaista joka tapauksessa :o) Ohessa vielä yksi kuva reissusta, Singaporen leijonapatsaan äärestä. [kuva1]

Palasin sunnuntaina, hyvinkin ajoissa voidakseni vielä “nauttia” paikallisesta ilotulitteiden jytkeestä. Näitä ilonilmauksia riittää hyvin koko pariviikkoiseksi ja näemmä vielä viimeistä iltaa kohti kiihtyvällä tahdilla. Ajanjakso päättyy 15. päivänä kiinalaisen kalenterin uuden vuoden jälkeen. Kuu-ukko kumotteli täytenä hymyillen, kun taivaalla paukkui. Todettakoon jo tässä vaiheessa, että paukkuminen Kiinassa on eriasia kuin vastaava termi länsimaissa. Täällä kun yleensäkin pidetään metelistä, eivät ilotulitteet jää tämän ihanteen ulkopuolelle. Osa myös näytti hyvältä, mutta selkeästi panostus oli ääni- ja efektipuolella. Kertoipa Pekingiin uudeksi vuodeksi jäänyt kollega, että itse aaton “armeijan ammusylijäämävaraston tuhoutuessa” (siltä se ainakin kuulemma kuulosti) stereoiden kaiutin oli jytinän johdosta pudonnut lattialle. Se ehkä kuvastaa paremmin tuota äänimaailmaa. Lisäksi kun otetaan huomioon pommien määrä miljoonakaupungissa, jossa henkilökohtaisten ilotulitteiden määrää mitataan lähinnä kiloissa, on tuloksena tasainen taustakumina, jota rikkoo lähellä räjähtelevät jysähdykset tasaiseen tahtiin. Eurooppalainen uusi vuosi potenssiin 100, vai miten tuota voisi muuten kuvailla.

Aiemmin olen monasti aikonut kertoa hieman arjesta täällä, mutta sen on jäänyt muiden aiheiden jalkoihin. Otetaanpa siis valikoitu otos arkea, kulttuuria ja ihmisiä..

Kaikki kunnia ja arvostus kansan vanhalle historialle ja kulttuurille, mutta tämän päivän meno ihmisten joukossa, ainakin näin miljoonakaupungin perspektiivistä on kohtalaisen haasteellista. Yksittäiset tutuksi tulleet ihmiset ovat mukavia ja vieraanvaraisia, mutta vieraita kohtaan ei kohteliaisuussääntöjä tunneta. Vieraalla tarkoitan tässä tilanteessa esimerkiksi katukuvassa vastaantulevia henkilöitä. Jonotus ei ole osa kulttuuria, vaan esimerkiksi metroon noustessa ovien eteen kasaantuu nopeasti pallomuodostelma. Asemalle jäävät asiakkaan punkevat ulos samasta kohdin, kun uudet asiakkaat änkevät sisään metroon. Ja jotenkin ihmisvaihto tapahtuu ja kaikkien matka jatkuu. Moni Japanin metron kävijä on ihmetellytkin, miten sama voi toimia myös toiset huomioiden ja järjestelmällisesti.. Operaatio pallo antaa myös kuvan siitä, että jonotus ylipäätään on tuntematon käsite. Jos ihmisiä on paljon peräkkäin, on luonnollisesti parempi yrittää ohi. Sama pätee myös autoillessa. Miksi suotta jonottaa omalla kaistalla, kun voi risteysalueella tuikata parempaan paikkaan jonossa. Vähän jono siltä kohdin levenee ja jokunen ehkä tööttäilee, mutta ainakin itse on paremmissa asemissa eteenpäin.

Edetkäämme ihmisten kautta ympäristöön ja miljoonakaupungille tunnusomaiseen ikävään ilmiöön, smogiin. Talviaikaan täällä on ollut lähinnä kahdenlaisia päiviä: todella kylmiä tai saasteisia. Navakka tuuli vie kyllä smogin mukanaan, mutta puhaltaakin sitten todella hyisesti. Lähes poikkeuksetta on se siltikin parempi vaihtoehto. Viikon verran saastelukemat pysyivät amerikkalaisen indeksin (AQI, 0-500) maksimilukemissa (välillä haarukka jopa loppui kesken..), minkä jälkeen tuulta alkoi ikävöidä tosissaan. Tuollaisina aikoina sitä eletään kuin säkissä: näkyvyys on surkea ja aurinko näyttäytyy lähinnä vaaleanpunaisena kiekkona, jota kohti ei ole minkäänlaisia hankaluuksia tuijottaa. Auringonpimennyksen turvallinen katsontapaikka on siis löytynyt, voimme unohtaa hankalat hitsauslasit! Liitän oheen pienimuotoisen kuvasarjan asuntoni ikkunasta näkyvästä CCTV-rakennuksesta eri saastelukemien vallitessa. [kuva2&3] Se antanee paremman kuvan ilmansaasteiden vaikutuksesta näkyvyyteen.

Otetaanpa seuraavaksi käsittelyyn liikenne ja työmatka, joka taittuu “shuttle bus”:silla eli työnantajan järjestämällä bussikuljetuksella. Kiinalaisen aikataulun mukaisesti lähtö kotioven edustan pysäkiltä tapahtuu kahdeksan jälkeen ja paluu liikenteen sujuessa puoli seitsemän jälkeen. Ruuhkaisempaan aikaan myöhemmin, pahimmillaan kahdeksan pintaan. Tosin viime vuoden loppupuolella tehdyt lakisäädökset ovat saaneet Pekingin liikennettä kuin ihmeen kaupalla kuriin. Pahimmat ruuhkat näyttävät jääneen historiaan ainakin toistaiseksi. Uusien autojenkin hankintaa rajoitetaan, sillä autonosto-oikeudet siirtyivät arvonnan taakse. Kuukausittain järjestetään vajaan 20.000 autonosto-oikeuden arvonta. Hakijoita on noin 10-kertainen määrä, ja edellisen kuukauden “ingen vinst”-arpojen siirtyessä automaattisesti seuraavalle kuukaudelle, eivät hakijamäärät todennäköisesti tule ainakaan pienenemään.

Töistä lähteminen tapahtuu kollektiivisesti klo 18. Tällöin alkaakin mielenkiintoinen näytelmä, sillä koko toimisto tyhjenee käytävät täyttävänä tasaisena virtana. Ihmismassa vyöryy tasaiseen -paikallisen kävelytyylin mukaisesti- hitaaseen tahtiin eteenpäin, ja ihmiset jakautuvat parkkipaikalle järjestyneisiin noin 70 linja-autoon. Kun kello napsahtaa tasan 18, ne ottavat yksitellen paikkansa jonossa ja ajavat portista. Tässä tilanteessa jonotus toimii, jokaisella bussilla on paikkansa niin bussien paikoitusalueella, kuin lähtöjonossa. Ilman tuota käskytystä, en uskalla edes miettiä, mikä olisi lopputulos :o)[kuva4]

Ja näitä tarinoitahan riittäisi melkeinpä loputtomiin, mutta otan tähän väliin aikalisän. Jatkan aiheesta vielä myöhemmin tässä kuussa. Huomattavaa muuten on, että samalla se on kuudes ja viimeinen. Niinpä se aika kului nopeasti kevääseen, vaikka syksyllä ei siltä tuntunutkaan. Mutta vielä on aikaa, tehtävää ja koettavaa paljon jäljellä..

Jäniksen matkassa

Tervehdys! Aika on jälleen kulunut melkoista vauhtia. Joulun ja uuden vuoden vietin Suomessa, sen jälkeen arki on rullannut Pekingin maisemissa tuttuun malliin. Pakkasmittari on parhaimmillaan käynyt kymmenen asteen kylmemmällä puolella, tosin usein vallitseva tuuli tekee vaikutuksesta paljon hyisemmän. Olemme todenneetkin, että täällä on joko saasteista tai sitten hyvin kylmä. Silloin kun tuulee, ilma on kylmä, mutta samalla ilmansaasteet pyyhkiytyvät mukana. Tänään lämpötila oli päivällä jo hyvän matkaa plussan puolella, joten talven selkä lienee jo hieman taittunut. Hyisen sään ohella talvi täällä on tunnusomaisesti hyvin kuiva, tänä talvena jopa normaalia kuivempi. China Daily –lehden mukaan ylitettiin juuri edellinen talven sateettomuusennätys vuodelta 1984 (kirjauksia tehty 60 vuoden ajan). Lunta ei siis ole vielä nähty hiutalettakaan, ja mietimmekin, tekeekö valtio asialle jotain. Muunmuassa olympialaisten aikaan valtiolla oli sateiden järjestymisessä sormensa vahvasti pelissä.

Vuodenvaihteen myötä oleskeluaikani täällä kääntyi samalla jälkimmäiselle puoliskolleen. Tämän todellisuuden hiljalleen muistutellessa itsestään, turisti minussa on herännyt ja kohteita on tässä kuussa tullut käytyä läpi kiitettävään tahtiin; mm. Laman temppeli, Olympiapuisto [kuva1], 798 Art district, vaellus Kiinanmuurilla [kuva2], Pekingin ooppera [kuva3]. Monipuolinen annos Pekingiä. Tämän kuun autenttisiin kokemuksiin kuului myös ikävämpänä vatsatauti, josta onneksi selvisin päivän levolla. [ei kuvaa ;o)]

Vaikka jouluna Suomessa käydessä en osannut vastata kysymykseen alkavan vuoden kiinalaisen horoskoopin eläimestä, ei siitä enää voi erehtyä. Nyt jäniksiä alkaa olla kuvattuna kaikkialla. Tammikuun alussa joulukoristeet vaihtuivat lennosta tai muunnellen uusiin. Punaisia pallolyhtyjä, “onnellisuus (happiness)”-kirjoitusmerkkejä, värivaloja, kaloja (jonka ääntämisasu vastaa rikkautta ja rahaa) sekä tietenkin jäniksiä. Varsinaisen ajankohdan (uuden vuoden aatto tänä vuonna 2.2.) lähestyessä koristeiden määrä on kasvanut ja monipuolistunut entisestään. Odotus on miltei käsinkosketeltava kaikkialla. Tähän ajanjaksoon valmistautumisen näkeminen on auttanut ymmärtämään sen tärkeyttä paikallisille. Samaan tapaan kuin joulu meille länsimaisille perhejuhlana ja lomakautena on tämä kiinalainen uusi vuosi täkäläisille. Rakkaalla lapsella on muuten monta nimeä, englanniksi juhla tunnetaan ainakin nimillä Chinese New Year, Lunar New Year, Spring Festival ja Golden Week.

Kiinalaisen uuden vuoden yhdessäolo ja sukulaisten tapaaminen sekä siihen liittyvä matkustaminen tuovat mukanaan myös paineita. Kun noin 200 miljoonaa kiinalaista siirtyy täksi ajanjaksoksi kotipaikkakunnilleen, on valtakunnallinen kuljetuskapasiteetti tiukoilla. Jo parin viikon ajan ovat lehdet kirjoitelleet junalippujen ostojonoista ja loppuunmyydyistä junista. Toiset ovat jonottaneet matkalippujaan jopa parin yön yli. Myös seisomapaikkaliput jopa 20:n tunnin pituisilla junamatkoilla ovat hyvin haluttuja, kunhan matka kotiin järjestyy. Matkustuksen ohella paineita aiheuttavat nk. punaiset kirjekuoret. Niissä työssäkäyvä sukupolvi antaa rahaa lapsilleen sekä vanhemmilleen. On huomioitava myös sukulaiset, sukulaislapset ja naapurit sekä erityisesti henkilöt, jotka ovat auttaneet vanhempia vuoden mittaan. Uuden vuoden pakolliset menot nousevatkin helposti kahden kuukausipalkan suuruisiksi. (Täällä tarkempaa tietoa päivän lehdestä: http://europe.chinadaily.com.cn/china/2011-01/31/content_11943665.htm)

Varsinainen uuden vuoden loma ajoittuu aikavälille 2.-8.2., mutta monet venyttävät vuosilomapäivillään siitä pariviikkoisen tauon työntekoon. Koska toimisto on suljettu tuon aikavälin, päätin puolestani suunnata etelän lämpöön. Keskiviikkona suuntaan Malesiaan ja lauantaina edelleen Singaporeen. Hyvää jäniksen vuotta!

Yhtä juhlaa

Heipä hei! Jälleen olen kokemuksia rikkaampi. Näistä mieleenpainuvimpana oli ehdottomasti jo edellä mainittu itsenäisyyspäivän juhla. Kutsussa pukukoodina komeili tumma puku, mikä vaati luonnollisesti niin räätälillä, manikyyrissä kuin kampaajallakin (jopa kahdesti :o) ) käyntiä. Päivä prinsessana oli siis tiedossa. Ja melkeinpä siinä toinen kenkä alkuillan tiimellyksessä hukkuikin..

Räätäli hoiti tehtävänsä hyvin ja ajoissa, manikyyri edellisenä iltana onnistui myös mainiosti. Aivan, Mr. Murphy pääsi mukaan vasta kampaaja-osuuteen.. Juhla oli ilmoitettu alkavaksi klo 19, joten varasin kampaajalle hiustenlaittoajan klo 16.30. Yritin kampaamotuolissa vaivihkaa kertoa, että tunti voisi kampaukselle olla hyvä valmisteluaika, sillä matkaa täytyi jatkaa vielä vaatteita vaihtamaan. Siirtymisetkin veisivät aikaa. Lopputuloksena oli hyvin föönätyt hiukset (mutta ei valmis kampaus) 15 min aikataulusta myöhässä, ja oma virheeni oli unohtaa valita se kauluspaita kaapista päälle töihin lähtiessä. Nämä yhdistettynä, kävin kotona vaihtamassa vaatteet, meikkasin ja suuntasin ylimääräisenä lenkkinä takaisin kampaajalle. Tässä vaiheessa aikaa juhlan alkuun oli tasan 23 minuutia. Paluumatka oli suhteellisen lyhyt (~500m), mutta korkokengissä juosten melkoisen haasteellinen. Kasvot punertaen ja hieman hengästyneenä napitin jakkuani samalla kun kampaaja loihti luomustaan. Sitten syöksyin kadun varteen, josta oli vielä matkaa yli kilometri juhlapaikalle, todetakseni, että tähän aikaan eli 18.55, Pekingissä ei ole yhtäkään vapaata taksia. Hetken liikennettä seurattuani päätin tehdä “keinolla millä hyvänsä”-ratkaisun: istahdin sopivan näköisen auton etupenkille ja ilmoitin kiinaksi “eteenpäin – noin 500m – Suomen suurlähetystö”, kiitin, räpytin silmiäni, ja toivoin parasta. Sen tyhjentävämpään ajatusten ilmaisuun ei kielitaito riittänyt. Laittautunut, hädissään oleva länsimaalaisnainen ei ilmeisesti vaikuttanut liian uhkaavalta, sillä auto lähti vauhdilla liikenteeseen. Hämmentynyt mieskuski keskusteli tiukkaan sävyyn takapenkillä istuneen naisen kanssa, joka tuntui alkumatkasta hieman myötäelävämmältä. Pientä ymmärrystä olin kuitenkin havaitsevinani myös miehen suunnasta metrien edetessä. Matka taittui hienosti, sopivasti liikennevalojen autojonoissa etuillen ja määränpäähän päästiin 18.59:30. Kiitin kuljettajaa monin sanoin ja maksoin nelinkertaisesti sen, mitä olisin taksille maksanut tuosta matkasta (50RMB). Reilua asennetta osoitti se, että hän oli vielä antamassa vaihtorahaa takaisin. Sitä en pelastajaltani tietenkään ottanut vastaan.

Muutaman askeleen ja parin huokauksen jälkeen etenin suurlähettilään, Lars Backströmin, virka-asuntoa kohti ja sisään vartioidusta portista. Ulko-ovella kiinalaismies, ilmeisesti lähetystön paikallisvahvistus, tapaili “tervetuloa”-toivotuksen ja hymyili leveästi. Jätin takin vaatesäilytykseen, ja etenin muiden vieraiden perässä saliin kätellen isäntäpariskuntaa kuin Linnanjuhlissa konsanaan. Parituntinen kului mukavasti cocktail-tilaisuuden hengessä. Lyhyen puheen jälkeen laulettiin Maamme-laulu. Tarjolla oli pieniä suolaisia ja makeita suupaloja (mm. oikeita lihapullia ja sinappia!!) sekä suuri valikoima juomia. Ehkä myös alkoholittomia. Sitä puolta en huomannut varmistaa ;o) Oli mukava nähdä muutamia Pekingissä tutuiksi tulleita, tulla esitellyksi heidän tuttavilleen, siemailla viiniä ja kuunnella flyygelin soittoa sekä laulua, sen minkä puheensorinan yli pystyi kuulemaan. Juhla kesti kokonaisuudessaan kaksi tuntia, kuten kutsuun oli merkitty, minkä jälkeen siirryimme läheiseen Take5-suomibaariin jatkoille. Tila pakkautui nopeasti suomalaisista juhlijoista ja tunnelma oli korkealla. Tarjolla oli niin glögiä, riistakäristystä, lonkeroa kuin karjalanpiirakoitakin. Juhlintaa jatkettiin ja mukavaa riitti aamun pikkutunneille!

***

Joulua! En tiedä oikein millaista. Istun sohvalla. Sytytin kynttilän, himmensin valoja, laitoin suomalaista joulumusiikkia soimaan. Kaupunkimaisemaan on hiljalleen ilmestynyt tyyliteltyjä joulukoristeita, joulukuusia ja niiden alla yleisesti paketteja. Pensaita ja puita koristavat runsaat valot. Tai sitten niitä varten on rakennettu kuusen muotoa matkivia metallisia häkkikartioita. Amerikkalaiseen mallin mukaan tehtyä joulua. Mutta minua joulufiilis ei ole saavuttanut ainakaan vielä. Jatkan asian työstämistä. Ja uskon avun löytyvän perjantaina, kun sinivalkoiset siivet palauttavat matkaajan ainoaan oikeaan joulumaahan.

Oikein rauhaisaa joulunaikaa ja onnellista vuotta 2011! Jatketaan näissä merkeissä ensi vuonna uusin kujein. :o)

Vieraita & matkoja

Moikka (liian) pitkästä aikaa!!! Aika on rientänyt jälleen mahdotonta vauhtia. Ja lokakuun lopun jälkeen täällä riennetään jopa yhden lisätunnin voimin, sillä Kiina ei tunne kesäaikaan siirtymistä. Kesäisen 5 tunnin aikaeron sijaan, nyt elämme täällä siis 6 tuntia Suomea edellä.

Viimeisimmän tarinan jälkeen on ehtinyt tapahtua paljonkin: äiti ja isä kävivät vierailemassa Pekingissä (15.-26.10.), sitten suuntasin maailmannäyttelyn viimeisen viikonlopun aikaan Shanghaihin (29.-31.10.), sain kollegan pikaiselle vierailulle (6.-7.11.), kävin työmatkalla etelä-Kiinan Guangzhoussa (7.-10.11.), sain kolmannen setin Suomi-vieraita (14.11.) ja heidän kanssaan käväistiin Etelä-koreassa (18.-21.11.). Hienoja juttuja kaikki tyynni! :o) Mutta nyt on viimein aikaa päivittää blogiakin pienen matalalennon päätteeksi.

Vanhempien kanssa tuli nähtyä itsellekin uusia kohteita ja päivisin he tutkivat kaupunkia omatoimisesti. Jo ensimmäisenä omatoimipäivänään he yllättivät reippaudellaan ja ennakkoluulottomuudellaan kulkemalla metrolla sujuvasti pitkin kaupunkia. Näimme Kiinan muurin, itsellekin uudesta kohteesta (Mutianyu) käsin [kuva1], ja söimme Pekingin ankkaa isän syntymäpäivän kunniaksi kuulussa Da Dong –ravintolassa. Räätälillä vierailtiin useasti ja Take5 –Suomi-ravintolakin tuli tutuksi.

Shanghaissa vierailin suomalaisen ystäväni ja hänen perheensä luona. Yhden päivän muutenkin lyhyestä (mutta huipusta!) viikonlopusta uhrasimme maailmannäyttelylle eli World Expolle. Eri maiden paviljongit muodostivat helposti kokonsa puolesta oman kaupunginosansa ja etäisyydet huomattiin pitkiksi. Päivän vierailulla ehdimme nähdä vain neljä paviljonkia, joista yksi ja tärkein oli luonnollisesti Suomen Kirnu [kuva2]. Ja siellähän kelpasi vierailla, voi ylpeä suomalainen todeta tässä välissä. Niin design- kuin materiaalivalinnatkin olivat onnistuneet, sisällä oli nähtävää suomalaisista tuotteista, muotoiluun, tekniikkaan ja laajalla seinällä näytettyyn edustavaan videoon. Paikalla oli myös joulupukki ja suomalainen artistipariskunta viihdytti ohikulkevia. Satuimmepa vielä samaan aikaan Suomen pääministerinkin kanssa paikalle, joten olihan meitä arvohenkilöitä siellä enemmänkin ;o)

Shanghai sinällään jäi vähemmälle huomiolle lyhyestä ajasta johtuen. JinMao Observatory-tornista ihailimme maisemaa, sen verran, minkä smogi mahdollisti. Taksi-, metro- ja kävelymatkat näyttivät osaltaan lisää kaupunkikuvaa. Ja olihan tuo maisema Pekingiin verrattuna jotain aivan muuta: pilvenpiirtäjiä, kerroksellista liikennesuunnittelua (mikä ainakin maallikon silmin auttaisi paljon myös Pekingin nykyistä ruuhkatilannetta), paljon valoja ja moderneja ratkaisuja. Hyvin paljon länsimaisempaa vaikutelmaa. Aivan erilainen ympäristö, vaikka kuitenkin niin samanlainen suurine ihmismäärineen.

Etelä-Korea tarjosi vahvasti länsimaisen kokemuksen ollen kuitenkin aasialainen, osittain vanhan rakennuskulttuurin osalta jopa kiinalainen. Tämä nähtiin Gyeoungbokgung-palatsissa, joka hyvinkin muistutti Kiellettyä kaupunkia. Palvelu oli osittain loistavaa ja korkea tekniikan taso silmiinpistävä – jopa takseissa nähtiin televisioita modernien navigaattoreiden ohella.

Soulista teimme päiväretken Koreoiden rajalle, DMZ-alueelle (Demilitarized Zone). Bussikyydissä opas kertoi aiheesta ja muistutteli kuvaamisen olevan perillä sallittua vain erikseen mainittavissa paikoissa. Kiikareilla pääsimme tirkistelemään pohjoisen puolelle, kävimme edelleen pohjoisesta käsin kaivetussa tunkeutumistunnelissa ja saimme vieläpä mahdollisuuden ostaa mukaan rajan toiselta puolesta tuotuja elintarvikkeita.

Inhimilliseltä kannalta on ollut käsittämätöntä, miten rajanveto aikanaan tapahtui nopeasti ja totaalisesti. Esimerkiksi Saksojen tilanteessa vierailut olivat aikanaan jossain määrin mahdollisia ja yhteydenpito onnistui. Koreoiden välillä kaikki yhteydenpito on ollut kiellettyä ja Korean sodan jälkeen raja käytännössä ja sanan tiukimmassa merkityksessään suljettu. Viime aikoina on järjestetty muutamia nimellisiä tapaamisia erilleen joutuneiden sukulaisten kesken. Antropologeille Koreat antavat kansan jakautumisen vuoksi vielä joskus mielenkiintoisen tutkimuskohteen, mutta se lienee tragedian ainoa ja marginaalinen hyödyllisyysnäkökulma.

Kaiken kaikkiaan tilanne tuntui käsinkosketeltavan epävarmalta. Matkalla näimme, miten pohjoista kohti vievä joki oli rannoiltaan piikkilangoitettu ja vartioitu [kuva3]. Naapuriin ei vuosien varrella ole voinut luottaa, ja valmiustasosta on huolehdittu senmukaisesti. Vain pari päivää Soulista lähdön jälkeen kuulimmekin maiden välisestä ampumavälikohtauksesta.

Nyt kirjeenvaihtajanne on takaisin ja melkein jouluun saakka tukevasti Pekingissä. Tulevana perjantaina osallistumme kollegojen ja muiden Suomen suurlähetystöön ilmoittautuneiden suomalaisten kanssa itsenäisyyspäivänjuhlaan. Tilaisuutta isännöi suurlähettiläs puolisoineen heidän virka-asunnollaan. Sitä odottelen mielenkiinnolla.

Terrakotta-sotilaat & kumipallosämpylät

Moikka! Terveiset tällä erää Xi’anista. Viime viikolla, oikeastaan 1.-7.10. paikalliset juhlivat itsenäisyyttä, toimistolla oli jälleen hiljaista, ja teimme parin päivän irtioton eri maisemiin mekin. Tällä kerralla reissukaverina oli suomalaisista kollegoista Antti.

Taustatietona kerrottakoon, että Xi’an sijaitsee noin 1000 km Pekingistä lounaaseen. Se oli yli tuhannen vuoden ajan antiikin Kiinan pääkaupunki, parhaimmillaan maailman suurin kaupunki (arviolta yli miljoona asukasta 600-luvulla) sekä muinaisen Silkkitien päätepiste. Nähtävää riitti pariksi päiväksi hyvin niin kaupungissa kuin sen lähiympäristössä. Teitä tarinalla puuduttamatta keskityn kahteen vaikuttavimpaan kohteeseen: terrakotta-sotilaisiin sekä kaupungin ydintä ympäröivään muuriin.

Ensimmäisenä päivänä päätimme olla tehokkaita ja osallistua opastetulle kierrokselle muutaman kohteen kautta terrakotta-sotilaiden valtakuntaan. Päivän ohjelmaan mahtui mielenkiintoinen lounastuokio, jota väritti pieni mutta monikansallinen joukkomme. Tässä ryhmä kansallisuuksittain: 1 Chile, 1 Vietnam, 1 Kiina, 1 Saksa, 2 Suomi sekä kiinalainen opas. Ruoka ei ollut kaksista niin valmistuslaadultaan kuin maultaankaan, ja tämä aiheutti tiettyjä haasteita henkilökunnalle. (Tässä vaiheessa tuli elävästi mieleen vanha vitsi kansallisuuksista tilanteessa, jolloin keitossa on kärpänen.. :o) ) Antti löysi ruoastaan pitkän mustan hiuksen, jonka toisessa päässä roikkui päättäväisesti lihakimpale. Hän nosti sen sivuun ja jatkoimme ateriointia. Saksalainen ei selkeästikään ollut tyytyväinen ruoan laatuun, ja viimeinen pisara oli pöytään tuodut "kylmät, kumipallomaiset sämpylät". Eleillään hän näytti niiden halutessaan pomppivan maasta, esitteli tekemämme löydöksen sekä kysyi, kutsuivatko he paikassa saamiamme tarjottavia ruoaksi. Vietnamilainen säesti, että riisi oli käsittämättömän huonoa. Me suomalaiset pyyhimme suupielemme, totesimme, että nälkä nyt ainakin lähti ja siirryimme ulos valmiiksi jatkamaan matkaa.. Ehkä osin asiassa vaikuttivat jo kerätyt Kiinan kokemukset. Osaltaan mietimme, että tilanne ei siitä kuitenkaan välittömästi parantuisi. Palautetta toki annoimme mekin kirjallisena, kun sitä myöhemmin pyydettiin.

Viimein pitkän päivän päätteeksi näimme itse terrakotta-sotilaat. Kuvien perusteella olimme kyllä aavistuksen pettyneitä, sillä tuhatpäiseksi luvattu armeija ei kovin laajalta vaikuttanutkaan. Moni patsaista oli myös puutteellinen. Vaikuttavuutta lisäsi toki suuresti se, että jokainen patsas on luonnollisen kokoinen, yksityiskohtainen ja yksilöllinen vaatetusta ja kasvoja myöten. Armeijan rakennutti hautaansa vartioimaan keisari Qin Shi Huang (n. 200 eKr).

Toisena päivänä vierailtiin kaupungin muurilla ihan konkreettisestikin. 14 km:n pituinen Ming-dynastian aikana rakennettu muuri rajaa suorakulmion muotoisena Xi’anin keskustan, ja sen päällä kulkee kulkuväylä. Muurille kiivettiin ja matkan varrella pystyi vuokraamaan erilaisia menopelejä, ja päädyin vuokraamaan polkupyörän testimielessä. Saavutin sillä lounaisen nurkan ja pyörötornin, mutta sen jälkeen suurin innostukseni oli laantunut. Tai se oli varissut matkalle. Väylän pinta ei ollut niitä tasaisimpia, josko pyöräkään oli laadultaan mainittava, mm. jarruista ei ollut tietoa. Sen pituinen se kokemus, mutta ehdottoman kannattava kuitenkin.

Tähän päättyy kiinalaisten lomakausi, ja arki alkoi jo viime lauantaina. Luonnollisesti lomapäiviä tarvittaessa korvataan viikonloppuna, kuten mekin päädyimme tällä kerralla tekemään. Arkituristin kuulumisia luvassa siis seuraavaksi.. :o)

Sisä-Mongolian prinsessat

Hei taasen! Sisä-mongoliasta selviydyttiin ajallaan perjantai-illalla takaisin "sivistyksen" pariin. Viikonloppuna nettiyhteyksissä on kuitenkin ollut sen verran hitautta ja ongelmallisuutta, että mailien lukeminen sen paremmin kuin blogin päivityskään eivät ole onnistuneet. Nyt siis viimein täällä, ja itse asiaan..

Matkaan lähdettiin työkomennuskollegan, Annan, kanssa Pekingin rautatieasemalta keskiviikko-illalla. Ennestään ei juurikaan tunnettu. Muutamia vinkkirikkaita maileja sain ennen Kiinaan saapumista, ja pariin otteeseen ehdimme nähdä suuremmassa suomalaisporukassa. Mutta matkallahan sitä ehtisi jutustella. :o)

Makuupaikat junassa olivat “soft sleeper”-osastolta, neljän hengen hytistä. Etukäteisvaroitus kuului, että kahteen yläpetiin saattaisi tulla kuka tahansa muu, sukupuolesta riippumatta, mikä lisäsi hieman matkajännitystä. Vaunuun astuessa tulvahti nenään tallinomainen tuoksu, ja hytti vastasi ahdasta laivanhyttiä, jossa ei kuitenkaan ollut omaa vessaa. Tuo tarpeellinen osasto löytyi vaunun toisesta päästä - ja toimi kuin junan vessa. Myös junassa (kuten monaalla muuallakin) täytyi jälleen ihmetellä ja ihastella kiinalaisten kykyä työllistää ihmisiä. Ensimmäinen konduktööri leimasi lipun asemalla, toinen vilkaisi lippua junan ovella, kolmas kävi hakemassa lipun ja vaihtoi sen muovikorttiin ja neljäs lykki tarjoiluvaunua tehokkaasti pitkin käytävää vauhdilla hytin oven ohi. Liekö pelännyt “länkkärikontaktia”. Yö kului junan pysähdellessä, ryskähdellessä, vastaantulevan junan viheltäessä kohdalla. Unta onnistui kuitenkin saamaan kohtalaisesti, olkoonkin, että sängyn pehmeys oli ainoastaan hyttikuvauksessa. Tosin, enpä halua miettiä, mikä “hard sleeper”-vaihtoehto olisikaan ollut. Perille joka tapauksessa päästiin ja aamu näyttäytyi upean aurinkoisena. Vuoret reunustivat maaseutumaisemaa ja talot lisääntyivät maisemassa Baotouta lähestyttäessä. Niin, ja asemakohtaisesta jännityksestä huolimatta, hyttiin ei tullut lisäksemme muita matkustajia!

Baotoussa meitä vastassa oli opas, joka siitä eteenpäin seurasikin tiiviisti kannoilla koko reissun ajan. Ensin suuntasimme länteen, Keltaisen joen yli aavikkoalueille. Autiomaata sisä-Mongoliasta on kuulemma neljännes, me näimme tästä pienen osan. Paikka oli hyvinkin selvästi turisteille kohdistettu. Tämä näkyi sekä aktiviteeteissä että hinnoissa. Oli mahdollista mm. ratsastaa kameleilla, ajella mönkijöillä, pelata aavikkogolfia ja laskea kelkalla alas dyyniltä. Valitsimme kamelikyydityksen, jolla pääsimme ihastelemaan hiekkaveistoksia. Sand sliding oli aluksi mielessä toimintavaihtoehtona, mutta nopeasti arvioiden riski hiekasta “joka paikassa” ei houkuttanut tarpeeksi, eikä erityisetua perinteiseen pulkkamäkeen lumella nähty riittävästi. Kokonaisuudessaan jo oleilu autiomaan hiekalla toimi suomalaiselle oikein hyvin.
Illaksi jatkoimme matkaa vihreille niityille, ylänköjen aromaisemaan. Sitä emme tosin säkkipimeässä vielä tarkalleen tienneet, lämpötilan aistimme sitäkin nopeammin. Olkoonkin, että päivällä lämpöä oli riittänyt auringonpaisteen ansiosta hienosti – ja onnistuin jopa polttamaan auringossa lievästi niskani, oli yö tuonut muassaan ne etukäteen varoitetut alhaiset lämpötilat. Tarkkaa lämpötilaa ei saatu tietoon, mutta arvio +5C:sta tuskin menee paljon pieleen. Illallinen syötiin omassa pöydässämme; opas, autonkuljettaja sekä isäntä omassaan. Tämä kuvasti ilmeisestikin arvojärjestystä. Ja mehän söimme kuin prinsessat ikään. Nälkäiset prinsessat. Ruoka-aineiden kanssa saattoi huomata pohjoista yhtäläisyyttä; tarjolla oli perunaa ja lampaanlihaa patatyyppisessä ruoassa. Ja ruoan jälkeen saimme tujaukset “bai jiu”:ta eli paikallista kirkasta viinaa. Tämäkin sopii pohjoisen alueen tunnusmerkkeihin.

Täydellä vatsalla aloitettiinkin yöpuulle siirtyminen. Viileys tuntui erityisesti kesäkenkien ansiosta varpaissa. Hammaspesun jälkeen tilanne oli se, ettei kolmessa varpaassa ollut enää kylmyydestä johtuen tuntoa. Pesupaikka ja vessa olivat käytännössä myös kylmätiloja. Siirryttäessä jurttaan (paikallisten nomadien asumismuoto, telttaa vahvarakenteisempi kupolimainen lämmittämätön rakennelma. Valkoinen asumus löytyy myös oheisesta kuvasta.) pieni jännitys alkoikin hiipiä mieleen. Sitä alkoi todella toivoa, että täkkejä olisi tarpeeksi. Hieman ehkä huolestuttikin. Olimme kuitenkin keskellä “ei mitään”, ilman nopeaa pakotietä lämpimään. Eipä muuta kuin riisumisen sijaan kerrospukeutumaan ja viiden vällyn alle. Niiden asetteleminen onnistui kantapään kautta oppimalla, ja peiton alla alkoi hiljalleen olla lämpimämpi. Varpaiden lämpötila tosin edelleen huolestutti, eikä uni tullut silmään ennen kuin tunto edes osittain palautui. Yöllä ei unta häirinnyt enää junan liike ja äänet, vaan tällä kerralla pääosassa olivat talon kaksi koiraa. Haukuttavaa tuntui riittävän tasaiseen tahtiin; välillä ulkoa kuului hevoslauman kavioiden töminä, ja aamulla kukon kieunta. Päivän valjettua ja kellon soidessa olo oli kuitenkin hyvin levännyt ja etenkin LÄMMIN! Suotta sitä epäili paikallisten täkkien eristyskykyä.

Aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli ratsastusta. Siirryimme oppaan kanssa kukin oman hevosemme kyytiin ja talutettuna kävelyvauhdilla edettiin aromaisemassa naapurikylään. Ja nyt vasta olimme keskellä jotain autenttista sisä-Mongolian Kiinaa. Kyseessä oli noin 100 hengen kylä, jonne sukelsimme paikallisten ihmisten keskuuteen. Enpä tiedä katselimmeko me enemmän heitä, vaiko he meitä. Ihmettelemistä riitti joka tapauksessa puolin jos toisin. Hevosia oli maisemassa paljon, asfaltista ei tietoakaan. Välillä vastaan saattoi kävellä possu tai lammas, vähintäänkin koira. Pysähdyttyämme viiman ansiosta viileän ratsastusretken jälkeen jaloittelemaan, pyydettiin meidät sisälle jurttaan ja saimme eteemme kuumaa juomaa. Maitoa, jota oli jatkettu vedellä. Tuossa tilanteessa se oli enemmän kuin tervetullut yllätys, ja kuppi lämmitti näppärästi myös käsiä.

Enpä tiedä, oliko kylissä nettiyhteyksiä, mutta kännykät olivat ahkerassa käytössä. Pientä ristiriitaa maisemaan toi myös kyliä ympäröivä laaja tuulivoimalapuisto. Hevosen selästä arvioituna ympärillä oli ainakin 250 tuulivoimalaa, varmasti toisen mokoman jäädessä horisontin taakse. Tuosta määrästä alkaa olla jo energiataloudellista hyötyäkin.

Päällimmäisenä reissusta jäi mieleen tuo autenttinen, paikallinen kylä, jossa pääsimme käymään. Keskelle jotain aitoa ja oikeaa. Samalla sitä ihaili paikallisten kiireetöntä ja naiivin ihmettelevää menoa. Kummasti arvostus lämmintä asuntoa ja suihkua kohtaan oli kasvanut, kun pääsi takaisin Pekingiin. Sitä, mitä monasti on pitänyt itsestäänselvyytenä.

Kutistunut maailma ja kuukakku

Vuonna 2001 olin edellisen pitkäjaksoisen ajan poissa Suomesta, tuolloin Australiassa opiskelijavaihdossa. Nyt 9 vuotta myöhemmin yhteinen tekijä on perässä seuraava Kauhajoen Kunnallislehti. Silloin tiesin paremmin Kauhajoen asiat kuin Suomea koskevat uutiset. Oli sähköposti ja kännykkä, pöytäpuhelinkin toki, jota opiskelijabudjetilla mielummin käytti. Tällä lauseella tuntee itsensä aika vanhaksi, mutta tästä ei liene muuta tietä eteenpäin; ajat ovat muuttuneet. Maailma on kutistunut, kiitos sähköisten mahdollisuuksien. On uskomatonta seurata Facebookista ihmisten normaalielämää, ihan kuin olisi hyvinkin lähellä. Samalla on mahdollista ladata netistä suomalaisia ohjelmia - enpä taida missata edes Kotikatua tällä kerralla! (..joskaan viimeaikaisten juonimuutosten myötä se ei ehkä olisi huono vaihtoehto.) Ja Skype-puhelut onnistuvat vieläpä kuvan kanssa. Virtuaalisen maailman monimuotoistumisen ohella lentomatkustuskin on arkipäiväistynyt. Australiaan sain vuoden mittaan kaksi vierasta. Pekingiin tiedossa on ainakin 5 ensimmäisen parin kuukauden aikana. Myönnän; etäisyys on huomattavasti lyhyempi, mutta siltikin väitän, että kynnys lähtöön on madaltunut viimeisten vuosien aikana. Todennäköisesti muutos näkyy myös lentohinnoissa. Ja vieraani toivotan lämpimästi tervetulleiksi kaiken spekulaation keskellä! :o)

Kävin eilen mandariini-kiinan kielitasokokeessa tuntien aloittamista varten. Testi tehtiin haastattelemalla ja omat taitoni huomioiden se oli nopeasti ohi. Lopputuloksena pääsin tänään ensimmäisille valmistaville tunneille ja ensi viikolla tarkoitus olisi hypätä parin muun suomalaisen mukaan oppitunnille. Jo tämän päivän perusteella joudun oikaisemaan innokasta aloituslausettani. "De"-omistuspartikkeli tekee automaattisesti etäisyyttä omistettaviin asioihin, mikä ei suinkaan ollut tarkoitus. Etäisyys ystäviin on olemassa vain kielioppivirheenä, tai väliaikaisesti myös maantieteellisenä.

Kiinassa on huomenna alkamassa ensimmäinen vapaapäivien putki. Se alkaa keskisyksyn juhlalla (Mid Autumn Festival), ja tuolloin perinteisiin syötäviin kuuluu vapaasti suomennettuna "kuukakku" (Moon Cake). Enkä edes yritä näille etsiä kiinankielisiä vastineita. Sain oman kakkuni tänään, pyörittelin sitä käsissäni, nuuhkin, enkä uteliaana malttanut odottaa huomiseen.. Kakkujen sisältöjä voi ilmeisesti olla monenlaisia, vaihdellen lihasta pähkinöihin. Omassa versiossani oli ohuen taikinakuoren alla jokin makeahko massa ja ensivaikutelmana maku oli mieto, mutta ihan kelvollinen. Sitten kakku paljastikin yllättäen suolaisen sydämensä. Sisälle oli leivottu munan keltuainen. Jaan mielelläni tämän kokemuksen myös teidän kanssanne, ohessa olkaa hyvä.

Omaksi juhlasuunnitelmakseni vahvistui pikamatka sisä-Mongoliaan. Lähdemme huomenna yöjunalla ja palaamme perjantai-illalla. Olen kuullut pääasiassa yhdenlaisia kommentteja kohdevalinnasta kiinalaisilta kollegoilta: "siellä on kylmä". Oli myös toisenlainen: "siellä on erilaista ruokaa - ja kylmä". Eipä muuta kuin huomisen työpäivän jälkeen kerrasto matkaan ja menoksi. Toivottavasti kymmensormijärjestelmä on vielä palattuamme mahdollinen..